50 päivää häihin.
Alkaako hikikarpaloa pukkaa otsalle?
Eheei, mä oon niin kuiva tyyppi etten mä hikoile.
Välillä tuntuu että eihän tässä mitään hätää, hommat on hanskassa...
mutta totuus on se että ne haskat on myös välillä hukassa.
Unohtui mainita että sain sormuksesta mallikappaleen hypisteltäväksi. Se on hieno!
Mallikappale on kokonaan hopeasta. Lopulliseen sormukseen tulee sekä hopeaa että valkokultaa.
Ja alunperin piti tulla perintöspinellejä, mutta seppä oli sitä mieltä että ne on hauraita ettei kestä käytössä, joten sormukseen tilataan 5 uutta timanttia.
Sormusta odotellessa...
______________________________________________________________________________
Voiko tästä harvenevasta kirjoittelusta päätellä kiinnostukseni häiden järjestelyä kohtaan.
Joo ja ei... turhauttavaa järjestää juhlia lähes yksin.
Toki olen apua saanut, mutta enemmän olisin kaivannut tukea eräältä hyvinkin keskeiseltä henkilöltä.
Eilen turhautuminen purkautui itkukohtauksena.
Nyt on ehkä taas hyvä jatkaa eteenpäin kun sai vähän paineita purettua.
Jos tästä voi jotain oppia, tai antaa vinkkiä häistä haaveileville, niin ainakin sen voin sanoa että ei kannata lähteä tekemään järjestelyjä samaan aikaan opiskelun kanssa.
Vaikka olenkin todella tyytyväinen että pääsin opiskelemaan, en olisi toivonut näitä kahta samaan aikaan.
Naimisiin menosta oikeastaan päätettiin siinä vaiheessa kun oletin jääneeni ilman opiskelupaikkaa.
Ja jotenkin ei vaan enää voinut mukamas siirtää häitä kun sitten kuitenkin sain sen paikan ja lähimmille ihmisille oli kerrottu aikeista.
Koulu työlisää aika paljon myös vapaa-ajalla, ja jotenkin pitää saada molemmat hoidettua.
Ei meinaa vuorokaudessa riittää tunnit ja nukkumaan mennessä ajatus juoksee vielä niin kovaa ettei perässä pysy... eikä tietenkään tule uni.
Uniin häät ei vielä kovin montaa kertaa ole tullut, mutta muutaman kerran olen unissani itkenyt epäonnistuneita häitä. Saa nähdä lisääntyykö hääunet H-hetken lähestyessä. Toivottavasti ei, lisää vaan stressiä siitä että jokin menee pieleen.
Keskustellessani muiden tulevien morsianten kanssa, totesin että häästressi ja häämasennus on ihan normaalia. Enkä epäile sitä yhtään. Mutta ainakin nyt tiedän etten ole ainoa.
Tuntuu siltä että stressaan alitajuisesti asioita.
Kun ajattelen kaikesta niin että jos jokin menee pieleen niin mitäs sitten, mutta silti tuntuu että verisuonet paukkuu päästä.
Vain yhden esimerkin mainitakseni...
Pitopalvelut ei ole oikein ottanut kantaa hääkakun suhteen, vastasi vain pikaisesti että "palataan asiaan myöhemmin" (koska myöhemmin, kun kohta se myöhemmin on jo liian myöhään).
Mutta ystävien kanssa keskustellessa kakusta olen vain todennut että no sit se on mitä on, näillä mennään.
Jos mukamas ajattelen kaikesta näin, miten mua voi stressata?
Uskottelen kai itselleni että välttyisin turhalta stressiltä. Turhaan!!
Muutenkaan nämä "ei sillä niin väliä"-toteamukset ei oikein sovi mun prefektionisti-luonteelleni...
Niin ja "by the way" papistakaan ei ole vielä kuulunu mitään.
Meinaakohan se soitella joskus? Onkohan meidän varaus vielä voimassa.
Edellisen puhelun jälkeen en enää uskalla luottaa siihenkään.
Unohtui mainita että sain sormuksesta mallikappaleen hypisteltäväksi. Se on hieno!
Mallikappale on kokonaan hopeasta. Lopulliseen sormukseen tulee sekä hopeaa että valkokultaa.
Ja alunperin piti tulla perintöspinellejä, mutta seppä oli sitä mieltä että ne on hauraita ettei kestä käytössä, joten sormukseen tilataan 5 uutta timanttia.
Sormusta odotellessa...
______________________________________________________________________________
Voiko tästä harvenevasta kirjoittelusta päätellä kiinnostukseni häiden järjestelyä kohtaan.
Joo ja ei... turhauttavaa järjestää juhlia lähes yksin.
Toki olen apua saanut, mutta enemmän olisin kaivannut tukea eräältä hyvinkin keskeiseltä henkilöltä.
Eilen turhautuminen purkautui itkukohtauksena.
Nyt on ehkä taas hyvä jatkaa eteenpäin kun sai vähän paineita purettua.
Jos tästä voi jotain oppia, tai antaa vinkkiä häistä haaveileville, niin ainakin sen voin sanoa että ei kannata lähteä tekemään järjestelyjä samaan aikaan opiskelun kanssa.
Vaikka olenkin todella tyytyväinen että pääsin opiskelemaan, en olisi toivonut näitä kahta samaan aikaan.
Naimisiin menosta oikeastaan päätettiin siinä vaiheessa kun oletin jääneeni ilman opiskelupaikkaa.
Ja jotenkin ei vaan enää voinut mukamas siirtää häitä kun sitten kuitenkin sain sen paikan ja lähimmille ihmisille oli kerrottu aikeista.
Koulu työlisää aika paljon myös vapaa-ajalla, ja jotenkin pitää saada molemmat hoidettua.
Ei meinaa vuorokaudessa riittää tunnit ja nukkumaan mennessä ajatus juoksee vielä niin kovaa ettei perässä pysy... eikä tietenkään tule uni.
Uniin häät ei vielä kovin montaa kertaa ole tullut, mutta muutaman kerran olen unissani itkenyt epäonnistuneita häitä. Saa nähdä lisääntyykö hääunet H-hetken lähestyessä. Toivottavasti ei, lisää vaan stressiä siitä että jokin menee pieleen.
Keskustellessani muiden tulevien morsianten kanssa, totesin että häästressi ja häämasennus on ihan normaalia. Enkä epäile sitä yhtään. Mutta ainakin nyt tiedän etten ole ainoa.
Tuntuu siltä että stressaan alitajuisesti asioita.
Kun ajattelen kaikesta niin että jos jokin menee pieleen niin mitäs sitten, mutta silti tuntuu että verisuonet paukkuu päästä.
Vain yhden esimerkin mainitakseni...
Pitopalvelut ei ole oikein ottanut kantaa hääkakun suhteen, vastasi vain pikaisesti että "palataan asiaan myöhemmin" (koska myöhemmin, kun kohta se myöhemmin on jo liian myöhään).
Mutta ystävien kanssa keskustellessa kakusta olen vain todennut että no sit se on mitä on, näillä mennään.
Jos mukamas ajattelen kaikesta näin, miten mua voi stressata?
Uskottelen kai itselleni että välttyisin turhalta stressiltä. Turhaan!!
Muutenkaan nämä "ei sillä niin väliä"-toteamukset ei oikein sovi mun prefektionisti-luonteelleni...
Niin ja "by the way" papistakaan ei ole vielä kuulunu mitään.
Meinaakohan se soitella joskus? Onkohan meidän varaus vielä voimassa.
Edellisen puhelun jälkeen en enää uskalla luottaa siihenkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti